11. helmikuuta 2017

Vuosi Tinderissä

Kaikki siitä puhuu, kukaan ei myönnä käyttävänsä, mutta silti matcheja osuu hyvinkin taajaan. Mikä se on? No kyseessä on tietenkin deittailu appi nimeltä Tinder. Tuo kohuttu, kehuttu ja kiitelty tapa tutustua uusiin ihmisiin. Kävin koittamassa millaista deittailu nykyään on. Luonteeni mukaisesti asiat jotka tehdään, tehdään huolella. Testiin menikin melko tarkkaan vuosi. Isolla kädellä filtteröidyt empiiriset tulokset voit lukea tästä postauksesta.




Jos olet jotenkin mystisesti pystynyt ignooraamaan Tinderin olemassaolon, etkä tunne sen toimintaperiaatteita, seuraavassa perusteet.

Tinder on mobiililaitteeseen asennettava deittisovellus, jossa käyttäjä määrittelee vastapuolelle asetettavat kriteerit. Näitä kriteerejä ovat ainakin sukupuoli, ikä ja etäisyys käyttäjän kotipaikasta.Tietyn logiikan mukaan sovellus alkaa sitten puhelimen ruudulla näyttämään ehdot täyttäviä potentiaalisia kandidaatteja. Mikäli kuvat ja mahdollinen esittelyteksti vaikuttavat kiinnostavalta, kuvaa pyyhkäistään oikealle kiinnostuksen merkiksi. Mikäli ei kiinnosta, pyyhkäise vasemmalle. Piece of cake siis. Homman juju on siinä että etukäteen ei voi tietää kuka on pyyhkäissyt ja ketä, tai mistä suunnasta. Sovellus on siitä mainio, että se poistaa ihmisten välisessä tutustumisessa sen ensimmäisen esteen: "voisiko tuo olla kiinnostunut minusta". Molempien osapuolten tykätätessä toisistaan eli pyyhkäistessä kuvaa oikealle, syntyy match. Tällöin ja vain tällöin on mahdollista viestiä toisen ihmisen kanssa. Kommunikaatio hoidetaan sovelluksen sisäisen chatin kautta luurilla tai padilla näpyttelemällä. Tästä eteenpäin asiat etenevät samoin kuin oikeassa elämässä. Jossain vaiheessa saatetaan vaihtaa puhelinnumeroita, rohkeimmat päätyvät jopa treffeille.

Vuoden 2016 alussa asensin sovelluksen, sain matcheja aikaiseksi ja päädyin jopa tapaamaan uusia ihmisiä.

Muutamia kokemuksia ensitreffeistä: 
  • Alkuvuodesta 2016 reilun tunnin kävely lumimyräkässä. Kumpainenkin osapuoli muistutti pukeutumiseltaan Michelin-ukkoa. Tai siis, se toinen oli saman rengasfirman akka. Toimi, nähtiin uudestaan. 
  • Toukokuun äkkilähtö Helsinkiin: Aamupäivällä nopea kahvihetki meren äärellä. Iltapäivällä kiireen vilkkaa poimimaan toista treffiseuraa Vallilasta ja nauttimaan mukavasta alkukesän illasta. Molemmat mukavia, etäisyys Turusta liikaa. Ja terveisiä vaan Henkalle ja Ninalle, jollain mystisellä tavalla kaupungista huolimatta osuitte useammalle ensitreffille mukaan.
  • 25 kilometrin pyöräretki. Hmnjoo. En tainnut jälkeenpäin viestiä mitään. Pahoitteluni jos satut tätä lukemaan. 
  • Puolen tunnin lounastreffi. Kaksi päivää myöhemmin deittiseura ilmoitti ettei halunnut nähdä minua enää koska "en ottanut mitään vakavasti". Lienee riittävän selkeästi todettu? :) 
  • Tapaaminen paikallisessa juottolassa jossa innokkaana juoksijana itseään pitävä vasemmalle vahvasti kallellaan ollut ihminen tenttasi minulta valtion tehtäviä. Olisihan siitä virkatusta olkalaukusta pitänyt jotain päätellä. Opinpahan.
  • "Stalkkeri" joka oli etukäteen tutkinut tarkasti aiempia tekemisiäni. Imarteli. Äärimmäisen mukava tyttö hänkin. Siis huolellisesta kotiläksyjen teosta huolimatta. Ei kuitenkaan aihetta toisille treffeille.
  • Parhaat ensitreffit kestivät kolme päivää. Toki niiden pohjustamiseksi lähetettiin aivan ruokoton määrä viestejä molempiin suuntiin. Vahvasti jatkoon.

It's all about marketing

Kyetäkseni määrittelemään asiakassegmentin tarkemmin, en pitäytynyt pelkässä Tinderissä vaan verkkoja heiteltiin myös juoksuharrastuksen puolelle Sinkkulenkin muodossa. Kyseessä on turkulaisen juoksukoulun lanseeraama konsepti, jossa parijonon toisessa laidassa juoksee miehet ja toisessa naiset. Juttuseuraa vaihdetaan kahden minuutin välein. Tästä ideasta innostui myös iltapäivälehdet ja päädyttiin jopa lehteen. Tässä linkki Ilta-Sanomien juttuun sinkkujuoksusta. Lehtijutun jälkeen sain yhteydenottoja jopa ventovierailta. Ehkä aavistuksen creepy tapa, ainakin jos ei useasta pyynnöstä huolimatta suostu kertomaan itsestään mitään. Esimerkiksi nimeään. 

Epilogi

Kiitos kaikille jotka ovat istuneet kanssani kahvilassa, piknikillä pimenevässä kesäyössä, rannalla varpaat hiekassa, elokuvissa, tai syömässä jätskiä Förin vieressä laiturilla. Ehkä en kaikkia asioita osannut hoitaa kunnialla päätökseen. Tahto ryhdikkääseen ja oikeamieliseen käytökseen oli olemassa, mutta viimeistely ontui muutamaan otteeseen. Tämän havaitsin itsekin. Haluan siis lausua pahoitteluni heille jotka mahdollisesti kokivat joutuneensa välinpitämättömän kohtelun uhriksi. Kalenteri oli ajoittain täynnä eikä kaikkialle ehtinyt venymään. 

En lähde sen tarkemmin pureutumaan deittien tai tapaamieni ihmisten määriin, mutta toki myönnän että olin yllättynyt siitä miten sujuvasti kaltaiseni hintelä introvertti löysi paikkansa. Jos näppäimistö pysyy käsissä ja pystyy edes auttavasti tuottamaan tekstiä niin Tinder varmasti tarjoaa hyvän tavan uusien tuttavuuksien löytämiseen. Rohkeasti profiilia tekemään ja arvostelemaan ihmisiä silkan ulkonäön perusteella. :) 

Ja vielä jatkoa sillekin

Olin jo tovin kokenut että sarjadeittailu alkoi tuntua työläältä. Tammikuun lopulla täyteen tullut vuosi Tinderissä antoi hyvän tilaisuuden hypätä syrjään ja tehdä asia jota olin pohtinut jo kotvasen. Sovellus meni poistoon ja tili deletoitiin. Olo keveni ja viikkoon tuli lisää aikaa. 




Tinder tiliä itselleni tehdessä olin asettanut tavoitteeksi löytää pinnallisten suhteiden sijaan yksi oikea ihmissuhde, jonka kanssa lähteä rakentamaan uutta. Tehtävä ei ollut helppo, joskaan en sitä odottanutkaan. Vaikka kulunut vuosi ei tuottanutkaan toivottua tulosta, niin elämästä, itsestäni ja ihmissuhteista opin sen ettei määrä korvaa laatua ja sen että sattumalla on iso roolinsa myös tässä lajissa. Ei myöskään pidä unohtaa sitä miten alun perin tärkeältä tuntuneet asiat lopulta menettivät merkityksensä. Status, ura, koulutus tai varallisuus. Vähän tarkemmin kun asiaa katsastaa niin eipä niillä kovin isoa merkitystä ollutkaan. Kahden ihmisen välinen kemia ja tahto edetä samaan suuntaan ratkaisee. Muut esteet ovat vain hidasteita.

Yhtä poikkeusta lukuun ottamatta tapaamani ihmiset ovat olleet sellaisia, jollaisiksi olin heidät viestien perusteella kuvitellut. Käyty monta mielenkiintoista keskustelua, juotu kymmeniä kuppeja kahvia ja syöty kasapäin pullaa. Lopulta kuitenkin yhteistuumin päädytty tulokseen, että ehkei aineksia ole enempään. Välillä se penseä osapuoli olin minä, välillä se toinen. Kaikista kuluneen vuoden aikana tapaamistani ihmisistä vain yksi oli sellainen jonka kanssa olisin halunnut pohtia jatkoa. Tapailun - Tinder mittakaavassa - pitkähköstä kestosta  huolimatta jutun siivet eivät kuitenkaan kantaneet pidemmälle. Aina puheet ja teot eivät kohtaa. Itsensä ilmaisu ei ole helppoa, mutta ei ne mieltä askarruttavat asiat mihinkään katoa jos niistä ei puhu.

Ihmisten haaveet, tavoitteet ja toiveet eroavat toisistaan. Itselle on näin "aikuistumisen kynnyksellä" tullut ajatuksia perheen perustamisesta. Ehkei se ole kenellekään muulle mikään uutispommi. Siis se miten reilu nelikymppinen alkaa hurjastelun sijaan miettimään niitä perusasioita. Monelle kuvaamani asia on tapahtunut paljon aiemmin. Yksi kolmekymppinen lapsista haaveileva saattaa priorisoida juhlimisen, kun taas toinen on lapsensa tehnyt jo vuosia sitten. Kolmas taasen saa pitkät opintonsa päätökseen tasavuodet saavutettuaan. Vaikka kiusaus on suuri, ei liene minun asiani kertoa mikä on oikea tapa elää. 

Nähdään viimeistään kesäkuussa, siinä kahden koivun välissä. 

Vapailla markkinoilla, 
Jari


1. helmikuuta 2017

Kotirataultra tammikuussa 2017

Ja tapahtui niinä päivinä, että Sepolta kävi käsky, että kaikki maailma oli ultransa juokseva. Tämä viiskymppinen oli vuoden ensimmäinen ja tapahtui kelin ollessa suhmurainen. Ja kaikki menivät lenkkinsä juokseman, kukin omaan kaupunkiinsa. Niin Tuomas ja Jari lähtivät keskustasta, Turun kaupungista, ulos maaseudulle, saareen, jonka nimi on Hirvensalo, se kun oli yhdistetty kaupunkiin sillalla. Mukaan juoksuun tuli Emmi, hän eli saarella, ja oli kovakuntoinen.

Mittarissa nolla kilsaa. Helppo hymyillä.


Kotirataultra on kansainvälinen omatoimitapahtuma, joka juostiin Suomessa nyt 26. kerran. Tavoitteena on juosta tammikuun viimeisen sunnuntain aikana 50 kilometriä. Matka, aika ja vauhti on kunkin omalla vastuulla. Taukoja voi pitää just niin paljon kuin itse haluaa tai tarvitsee. Tuohon matkaan moni niitä kaipaa, jotkut useampiakin. Viime vuonna olin yrittämässä samaa, vanhasta blogipostauksesta voi lukea miten tuolloin kävi.

Puolimatka


Viime helmikuuhun verrattuna retkikunta oli supistunut merkittävästi, mutta kukas sitä määrillä mässäilee. Laatu ratkaisee. Edellisen vuoden tavoin startti oli keskeltä Hirvensalon harvakseen asuttua luotoa. Aiemmasta poiketen päivän epistola oli jaettu vain kahteen osaan: Ensin 36 kilometrin hölkkä maantienlaitaa Kakskerranjärvi kiertäen, jonka jälkeen eväs-, tossun- ja vaatteidenvaihtotauko. Jälkkäriksi 16 kilometriä polkua. Startti oli sovittu tapahtuvaksi tasan kello kymmenen. Ja koska tuo punabuffinen kaveri tuossa yllä oli taas myöhässä niin matkaan lähdettiin klo 10.25. Jos se ei nuku pommiin niin ainakin se on myöhässä. Aina. Sama. Jamppa.

Palaa se metsä talvellakin, vähän huonosti vaan.


No niin. Tossut jalassa, Salomon fan club -juoksuliivi päällä ja kilometrejä nielemään. Alle kolme kilometriä oli mittarissa kun eräs heikkohermoinen lähti omille teilleen, ei vaan kestänyt pilkkaamista. Leppyi kuitenkin ja palasi ruotuun. Etukäteen aprikoitiin jään määrää, joka taasen olisi vaikuttanut kenkävalintaan. Hirmuista pelkoa keskuudessani herättänyt 50 kilometrin lenkki nastareilla ei onneksi toteutunut, vaan tiet olivat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta sulia. Matka eteni suvitossuilla, asiaa tuli puhuttua ja tien pientereella nojailleet oranssinuttuiset herrat saivat osansa ihmetyksestä. Mitä lie elukoita olivat väijymässä haulikot kädessä. 10, 20, 30, 36 kilometriä. Alkuosa done, ei vaikeuksia, ei heikkouksia, kaikilla positiivinen mieli. Ainoa poikkeus tuohon väittämään oli nopea välilasku Satavan kyläkaupalle Tuomaksen käydessä tutustumassa saniteettitiloihin.



Taukopaikalla suoritetiin supernopea formulatyylinen tankkaus 36 minuuttiin, kesäkengät vaihdettiin Sarvan piikikkäisiin tuotteisiin, reppu täyteen evästä & otsalamppu mukaan. Takaisin liikunnan pariin, tällä kertaa polkujuoksun muodossa.

Oma jalka oli hämmästyttävän kevyt koko ensimmäisen 36 kilometrin ajan. Pohkeissa alkoi tuntumaan jossain parinkympin kohdalla, mutta kyseinen olotila ei muuttunut sen huonommaksi tai paremmaksi koko päivän aikana. Evästauolla suoritettu hetkellinen paikallaanolo taasen aiheutti sen että koivet olivat muuttuneet uppotukeiksi (ei yhtä paksut, vaan yhtä painavat) eikä poluilla eteneminen alkuun luonnistanut millään muotoa. No, ei se kyllä kovin kepoiselta tuntunut missään vaiheessa, mutta peilikirkkailla poluilla onnistuttiin haalimaan vaadittavat 16 kilometriä kokoon. Kaatumisia retkueelle sattui kolme, joista yksi aiheutti avointa sadattelua. Muut olivat luokkaa "ei sattunut", joka tarkoittaa sitä että veri ei valu kovin vuolaasti ja jos valuukin niin ei sitä pimeässä näe. Viiskymppiä tuli täyteen Hirvensalon laskettelukeskuksen juurella, joten siitä sitten ennakkosuunnitelman mukaisesti kapuamaan huipulle ja vielä siellä huipulla olevaan lähtötorniin. Maisemakuvia ei sattuneesta syystä ole, mutta otsalampun loisteessa räpsäisty otos sykemittarista hoitakoon tunnelman välityksen. Laimeaa? Kyllä. Mutta minkäs teet kun kruunajaisiksi plänätyt riisisuklaat ja lakritsat jäivät kotiin.


Kokomatka

Summa summarum. Perille päästiin totaalimatkan ollessa 52.89 kilometriä. Mittari kävi 6h 11min, keskisykkeen ollessa 138. Rehellisenä setänä myönnän että kyllä tuollainen jumppa ottaa koville ja tälläkin kertaa kiistaa käytiin kaikessa hiljaisuudessa oman pään sisällä. Jalat liikkuvat kun suusta tunkee hiilareita sisään, mutta jyvät erotetaan akanoista siinä vaiheessa kun aletaan hakeutumaan omien rajojen äärilaidoille. Pää ratkaisee päästäänkö maaliin, kunto ratkaisee sen missä ajassa (eräältä oikealta juoksijalta viikko sitten kuultu viisaus).

Varusteita:

  • asfalttipätkän jalassa wanhat luotettavat Adidas Adios Boostit, poluilla Sarva D'vil 2:t
  • sykemittarina porskuttaa edelleen Suunto Ambit 2 jonka akunkestoa ei tällaiset sprintit vielä uhkaa. Tarvitaan parempia tekosyitä mittarin päivitykseen. Tai sitten tulee aloittaa kestävyysurheilun harrastaminen. TuplaPöh.
  • koko matkan päällä Salomonin minimalistinen juoksuliivi jossa 2 x 0.5 soft flask pullot
  • sopiva määrä takkia, paitaa, housua ja sukkaa
  • jokunen pakkaus Maxim energiageeliä
  • muutama High5 energiapatukka
  • pari banaania
  • juotavaa kului mielestäni liian vähän. Kaikkiaan 2-3 litraa
  • tauolla riisisuklaata ja lakritsia. Kumpaistakin liian vähän. 

Eipä kait suoritukseen voi tyystin pettynyt olla. Viime vuodesta poiketen vatsan kanssa ei ollut ongelmia vaikka koko päivän mätti menemään mitä epämääräisimpiä eväitä. Toki illalla sitten vatsa oli kuin Adidaksen Brazuca, ei väritykseltään mutta muodoltaan. Tällaista tällä erää, nyt kohti uusia haasteita.

Täältä tähän.
#livemore

22. tammikuuta 2017

Testissä Sarva D'vil 2

Yhdet rakastuvat maalliseen mammonaan, toiset perinteisemmin ihmisiin ja kolmannet musiikkiin tai kuvataiteeseen. Joidenkin tuon viehättävämmän sukupuolien edustajien tiedetään jopa rakastuneen kenkiin ja nyt kaltaiselleni kaksilahkeiselle kolahti sama asia: I'm in love with my new shoes!

Houkutuskuva - ei mitään tekemistä aiheen kanssa

Viime viikon perjantaina Turun Suunnistajan Kaupasta haetut Sarvat on nyt virallisesti koeponnistettu. Kyseessä on kotimaisen valmistajan D'vil2 malli, jonka Sarva sanoo olevan 3-in-1 kenkä. Tarkoittaen sitä että kenkä taipuu talvijuoksun lisäksi kesäisempään polkujuoksuun ja suunnistukseen. Painoa parilla on 270 grammaa, dropin (kannan ja päkiän välinen ero) ollessa 4 mm. "Normikenkää" pienempi droppi tarkoittaa käytännössä sitä, että askellus ohjautuu enemmän kohti luonnollista juoksua jossa päkiä koskettaa maahan ensimmäisenä. Maltillisen vaimennuksen takia kenkä ei välttämättä sovi kovin raskastekoiselle tai aloittelevalle juoksijalle, joskin poluilla juostaessa iskutus on asfaltilla juoksua armollisempaa. Kenkää valittaessa kannattaa haastatella niitä oikeita asiantuntijoita.



Sarvat ovat juoksuttaneet minua hiekkatiellä, asfaltilla ja erilaisilla poluilla. Toisinaan hitaasti, välillä reippaammin ja tietysti myös täysiä - lyhyiden intervallien muodossa. Yhteistä jokaiselle lenkille oli pääosin jäätikköinen alusta, jonka päällä on usein ollut lunta. Toki siellä täällä myös paljas asfaltti pääsi yllättämään. Kaikkiaan juoksua kertyi kuutena päivänä, lyhyimmän lenkin jäädessä alle viiteen kilometriin, pisin jotos reilut 22 kilometriä. Kaikkiaan tuona aikana matkaa kertyi 78.5 km.

Faktaa kengistä löydät kenkävalmistajan sivuilta. Suunnistajan kaupan tietopläjäyksen samasta kengästä löydät täältä.




Omat kokemukset nastallisista juoksukengistä rajoittuu vanhoihin Icebugeihin, jotka toki valmistajan ilmoituksen mukaan soveltuvat myös juoksuun. Pidon puolesta kyseisillä möhkäleillä voisikin lähteä vaellukselle napajäätikölle. Takuulla pitää, mutta ei ne kyllä juoksemiseen soveltuneet. Icebugien tuntuman kummitellessa takaraivossa, D'vilit  olivat todella tervetullut lisä omaan 15 juoksukenkäparin valikoimaan. Viime syksynä paasasin eräälle maltillisemmin juoksusta kiinnostuneelle läheiselleni nastereiden tarpeettomuudesta, olinhan itsekin täysin vakuuttunut siitä ettei moisia mihinkään tarvitse. How little did I know. Terkkuja vaan sinne kauas pohjoiseen.

D'vil 2:n 17 nastaa

Onnistunutta ostoprosessia kuvasin jo edellisessä postauksessa, joten en pureudu siihen uudelleen. Kapealestinen D'vil 2 istuu omaan jalkaani kuin tinakenkä prinsessa Ruususelle, eikä tähän mennessä juostuilla reilun puolimaratonin mittaisilla polkupitkiksillä ole ollut tarvetta varpaiden teippauksille. Ei hiertymiä, kolotuksia tai väriään muuttavia kynsiä.

Päällimäisenä kengästä jäi mieleen keveys ja ilmiömäinen juostavuus. Mitä enemmän vauhtia, sitä paremmalta kenkä tuntui. Itse en kokenut että vaimennusta olisi kaivattu lisää, tosin en lähtisi D'viliä aivan aloittelijalle suosittelemaan. Sarvan mukaan tossun päällinen on vettähylkivä, tätä ominaisuutta en viikon aikana päässyt, tai joutunut testaamaan. Turussa on lunta melko vähän ja lumisemmissa paikoissa polut olivat hyvin pakkautuneet.


Sarva D'vil 2

Plussaa:
+ hyvä pito, paitsi peilijäällä
+ loistava juostavuus, houkuttelee reippaaseen juoksuun
+ istuvuus omaan jalkaan
+ kotimainen

Miinusta:
-kengästä on tarjolla vain vihreä väri, joka ei tunnetusti matchaa mihinkään!


Tekniset tiedot kaapattu Sarvan sivuilta


  • Unisex talvijuoksu
  • Kapea/medium lesti
  • Väri: musta/vihreä
  • Päällinen: tiivis nailonkangas
  • Vuori: mesh
  • 17 tähtinastaa
  • Kevyt vaimennus kannassa ja päkiällä
  • Vettähylkivä
  • Koot UK 3-12
  • Paino UK13 270 g (UK 8)
  • Drop 4 mm
  • Neutraali askellus


Kuten jo yllä kirjoitin, omaan hyvin rajallisen kokemuksen nastallisista tossuista, joten en voi lähteä vertaamaan kyseisiä Sarvoja kilpailijoiden, tai edes Sarvan toisiin malleihin. Omaan jalkaan kengät kuitenkin istuvat niin hyvin, että kyseessä on eittämättä eräät lempikengistäni. Voisin jopa kuvitella laittavani nämä jalkaan kesäiseen märkään metsään. Jos D'vilit tuntuvat kapealta, Sarvan mallistossa on myös leveämpilestinen Xero 3.

Eteisen kaapissa on odottamassa vielä kahdet kevyehköt Brittiläisen Inov-8:n kengät, kevään saapuessa nähdään onko Terraclaw:sta tai Race Ultrasta kotimaisen Sarva D'vil 2:n haastajaksi. Stay tuned.

Millaisia kokemuksia sinulla on D'vileistä? Entä muista Sarvoista?

14. tammikuuta 2017

Hyvien puolella pienyrittäjää tukemassa

Tein eilen päätöksen että TARVITSEN (isolla!) nastalliset juoksutossut. Omaan pedanttiin tapaani olin perehtynyt aiheeseen huolella ja listasta olikin mitä erilaisimmista syistä pudotettu monen suuren brandin malleja. Eräs pieni valmistaja oli kummitellut mielen syvissä sopukoissa jo hetken. Merkki oli kotimainen Sarva ja tiesin että sitä myydään Suunnistajan Kaupassa Turussa. Työpäivän tullessa päätökseen, hehkeä hyppy fillarin satulaan ja otsalamppu osoittamaan kohti Stålarminkatu 1:stä. Olin hieman myöhään liikenteessä, joten perisuomalaiseen tapaan aprikoin miten nihkeää palvelua oli perjantai-iltana odotettavissa miltei sulkemisaikaan. 

Millaista palvelua kauppias tarjosikaan!





Olin firman ovella vähän ennen viittä. Ulkona oli säkkipimeää, märkää ja kuraista. Liikkeen valot loistivat kirkkaina ja ulko-ovi oli kutsuvasti seljuullaan. Väliovi auki, fillari kainalossa sisään könyten samanaikaisesti suureen ääneen huutaen: "Päivää vaan, vieläkö uskaltaa tulla sisään? Saako pyörän ottaa mukaan" (kuka sitä nyt lukkoa mukana kantaa)? Vastauksena reipas "tottakai, peremmälle vaan". Siitä käynnistyi vertaansa vailla oleva asiakaskokemus. 

Liikkeessä oli toinenkin, nähdäkseni samoilla tarpeilla liikkuva asiakas. Ilmiömäisen sujuvasti kauppias multitaskasi molemmat kuluttajat kartoittaen tarpeet, tehden ehdotuksia ja oli lopulta tukemassa kenkävalintaa ostopäätöstä tehtäessä. Lopputulemana kaksi asiakasta - kaksi toteutunutta kauppaa. Väitän että itseni lisäksi myös tuo toinen asiakas lähti kotiin hyvillä mielen. Ei vain uuden hankinnan takia, vaan sen miten pienen liikkeen asiantuntija ilmiömäisesti hyödynsi omaa osaamistaan sekä asiakkaan että oman liiketoimintansa hyväksi. 

Jos nyt on käynyt niin ettet yhtään tiedä mistä yrityksestä puhun niin seuraa näitä yksinkertaisia ohjeita:






Ottakaa, menkää ja ostakaa! Pienen kivijalkakaupan on mahdotonta kilpailla jättejä vastaan hinnoittelulla - joskin Suunnistajan kaupan hinnatkin ovat kohdillaan. Lähtökohtaisesti pienen liikkeen menestystä ohjaa PPP --> Pitää Pärjätä Palvelulla ja sen ainakin kyseinen kauppias hanskasi. Olen poikennut liikkeessä nyt kahdesti. Molemmilla kerroilla lähdin tyytyväisenä ulos ostokset mukanani. Riski on suuri että pysyn firman asiakkaana myös tulevaisuudessa.

Ja vielä selvennyksenä jos en tohkeissani kyennyt jäsentelemään ajatuksiani: Tämän kirjoituksen punaisena lankana ei ole mainostaa tiettyjä juoksukenkiä, vaan paikallista kivijalkaliikettä. Jokainen meistä haluaa että nämä yritykset pysyvät katukuvassa. Se vaatii sen että kassakone laulaa myös pienemmällä markkinointibudjetilla mukana olevilla erikoisliikkeillä. Ei toki unohdeta sitä että onhan myös Sarva kotimainen valmistaja.

Nyt lopetan ylistyspuheen, laitan D'vil 2:t jalkaan ja suuntaan metsään. Hyviä juoksuja itse kullekin!

Täältä tähän. 

6. tammikuuta 2017

Flow

Loppiaispäivä paketissa. Uusien työjuttujen opiskelua, Grand Touria, epäonnistunutta lounasta.

Aurinko paistaa, pakkanen hellittää. Päiväunet.

Herään virkistyneenä. Viime viikolla juostut 60 kilometriä veivät suurimman poltteen. Päätin kuitenkin lähteä koittamaan miltä talvinen asfaltti maistuu. Vuosien saatossa urheiluvaatteisiin upotetut sadat ja tuhannet eurot maksavat hiljalleen itseään takaisin. Sää kuin sää, laji kuin laji, aina löytyy oikea määrä.

Pari geelipussia taskuun. Vanha iPhone koteloon, ilman SIM-korttia tietenkin. 1600 biisiä riittää, selviän pari tuntia ilman viestejä. Pinkit kompressiosukat, tossut, kuulokkeet, pipo ja tunput. Ulos ovesta.





Kadulla tervehtii kirpeä talvi. Juoksen myötävirtaan pitkin jokirantaa. Yhdet kiirehtivät kotiinsa, toiset laivalle. Piipun lukujono tervehtii kulkijoita. Minulla ei ole kiire mihinkään. Jalat ovat kevyet.

Ruissalossa vilkutan vastaan tulevalle laivalle. Jälleen kerran huomaan haikailevani kesää ja mennyttä. Kuulokkeista kajahtaa George Michaelin Fast Love. Onko siitä muunlaista? Matka jatkuu pisin Rantapromenadia. Pakkasta alle kymmenen astetta,

Mittarissa kymmenen kilometriä, juoksen Kansanpuiston vierestä pimeää tietä. Synkkä aarniometsä, not another soul in sight. Puhelin arpoo soittalistalta Iron Maidenin Fear of the Darkin. Osuva valinta. Tällä kertaa en pelkää.

Saavun lenkin päätepisteeseen, on aika suunnata kohti kotia. Loiva alamäki, Sheryl Crow ja pari pykälää tuoreempi  Linkin Park siivittävät askellusta myötämäkeen. Levitän kädet, melkein lennän - hymyilen. Ääneen. Mieli kevenee, askel kevenee, syke laskee, vauhti karkaa, en välitä.

Ruissalon sillan jälkeen sataman kulmilla bongaan ketun joka ystävällisesti liittyy seuraan. Hölköttelemme hetken rinnakkain. Pendulumin sulosoinnut eivät lenkkiseuraa miellytä, repolainen tuhahtaa, kiihdyttää ja jatkaa matkaa. Mitä lie intervalleja ollut juoksemassa.

Hetkessä tunnelma muuttuu. Apulanta - Tuhka ja Veri. Pääsi yllättämään. Kuivaan silmäkulman. Kukaan ei näe - pimeys armahtaa.

Haistanko tuhkan ilmassa
Kyyneleet kasvoilla
Jalkapohjat nastoilla
Uhripaikalla

Kaupungin valot lähestyvät. Postikeskuksen jälkeen maailman kirkkaimpaan valomainokseen lävähtää Mikon, Annin, Tiinan ja Anun kasvot. Vihreä sammakkomainos vie ajatuksen muualle. Saatoin jopa nauraa järkytystäni. Taas ääneen.

Jokiranta. Koti lähenee. Jouluinen Teatterisilta ihastuttaa jokaista kulkijaa. Perheitä, lapsia, aikuisia, pariskuntia. Enää kilometri kotiin. Haikea olo. 21 kilometriä takana, askel on edelleen kevyt.

Vain juoksija voi ymmärtää. Flow.
Itken. Nauran.

#livemore

31. joulukuuta 2016

Tapaninpäivän taaperrus. Taas siellä suolla.

Joulu oli tuloillaan, joulu oli ja joulu meni. Oli jälleen aika taaperruksen. Kuluvan vuoden viimeisen kuukauden 26. päivä on perinteisesti (kerran aiemmin) suoritettu noin kolmenkymmenen kilometrin mittainen Vajosuon vaellus Kuhankuonolla. Kyseinen kuono sijaitsee osapuilleen 35 kilometrin päässä Turusta pohjoiseen. Monipuolisesta reitistöstä löytyy jokaiselle jotakin, itse kunkin sukuun ja säätyyn katsomatta. Vuoden 2015 taaperruksesta voit lukea lisää täältä.


Upean päivän viimeiset valonsäteet.
Photo: Emmi

Juoksua edeltävä päivä sujui itselleni tyypilliseen tapaan: Söin, enkä tehnyt mitään muuta. Mitä nyt iltasella pakkasin seuraavan päivän tavaroita valmiiksi. Ja onneksi pakkasin.

Startti olis sovittu maanantaiaamuun klo 09.00. Heräsin siihen kun puhelin soi 09.05. Perkele! Puhelimen vieressä padi vilkkui iloisesti herätyksen merkiksi. Oli ilmeisesti vilkkunut jo puolitoista tuntia, ilman ääntä. Tietty. Tuhannet anteeksipyynnöt puhelimeen, hammarharja suuhun, pala suklaata käteen, juoksuvaatteet päälle, kamat kassiin ja menoksi. Ihan maailmanennätystä en tehnyt välillä herätys-tossut jalassa, mutta keskimääräistä reipasta maakunnallista tasoa kuitenkin.


Happy camper

Muut retkikuntalaiset istuskelivat autossa ihmeen rauhallisina. Kevyen - ansaitun - pilkanteon siivittämänä auton nokka kohti määränpäätä ja eikun menoksi. Kiitos ja anteeksi vielä kerran myös tätä kautta. :)





Automatkalla kuulin että tällä kertaa reitti oli tarkoitus kiertää myötäpäivään, joka on kaiketi normaalista poikkeava tapa. Tai ainakin aiemmilla kerroilla olemme pyrkineet paikallistamaan tuon myyttisen vaelluksen reitin vastapäivään. No, kertaakaan ei olla osuttu täsmälleen oikealle polulle, eli rohkeasti vaan uutta kiertosuuntaa testaamaan. Mukana oli koko autokunnallinen kokemattomia eränkävijöitä. What could possibly go wrong?





Perillä auto parkkiin. Vessat, pissat, buffit ja banaanit. Eikun menoksi, baana oli auki.

Oma metsäkelpoisen tossuvalikoiman rajoitteisuudesta johtuen olin liikenteessä Salomonin Sense Ultra nappulakengillä, niillä samaisilla jotka oli vuotta aiemmin todettu toimiviksi. Ainoana nastattomana juoksijana kontolleni jäi vauhdinsurmaajan rooli. Suomeksi tuo homma tarkoittaa sitä että etenin letkan kärjessä sellaista vauhtia etten kaatunut suohon turvalleni - pun intended. Muut puuskuttivat niskaan, mutten päästänyt ohitse.


Matkalla pelailtiin piiloleikkejä. Kyseinen
humma on ehkä huonoin piiloutuja evö.

Tuomas oli ensimmäistä kertaa Vajosuon kierroksella, joten hänen annettiin nauttia matkasta turistin ominaisuudessa. Aiempien kertojen harharetkistä oli ammennettu kaikki mahdollinen oppi ja uusien harhailujen välttämiseksi matkassa mukana ollut Emmi oli akkreditoitu vapaaehtoiseksi kartanlukijaksi kompassin ja reittikartan kera. Kaikkien onneksi myös navigaattori Miina oli matkassa turvaamassa karavaanin matkaa.




Jostain syystä Tuomas taisi kantaa kompassia mukanaan pääosan ajasta. Ja karttaa. Ei sillä mitään virkaa ollut. Kompassilla. Tai no, vempeleen kulmaa käytettiin kartan pointerina dialogin kuuluessa:

-"Ollaanko me tossa?"

-"Ei, sulla on kartta väärin päin."



En ihan tarkkaan muista montako kertaa Vajosuon vaellusta ollaan yritetty jäljittää, mutta sen muistan että kertaakaan ei olla reitillä pysytty. Tämä kerta poikkesi aiemmasta kahdella tavalla:
1) Aiemmin mainitun mukaisesti reitti kierrettiin myötäpäivään. Tämä oli tervetullut muutos vakiintuneeseen "viralliseen" suuntaan ja
2) Maailman ärsyttävin ja pisin (muutaman kilometrin mittainen) Saksalantie saatiin vältettyä. Jos ei oltu oikealla polulla, niin jollakin polulla sentäns.

Pukkipalon harhalaukaus

Aiemmin tämän vuoden kierroksella sattui yksi lyhyt pummi, mutta todellinen harmituksen aiheuttaja oli (myötäpäivään kierrettäessä) loppuvaiheilla eteen sattuva Pukkipalon reitti. Yllä oleva keltainen viiva indikoi juostua reittiä, kun taas tummempi kiemura merkkaa virallista reittiä. Nyt kun on tiedossa missä mentiin vikaan, viimeistään ensi jouluna viimeinenkin este tulee nujerrettua. Luottamus kykyihin on kova. Kovempi kuin allekirjoittaneen kyky lukea karttaa.





Äkäisestä startista johtuen aamiainen jäi vähille, joten lenkin alussa mieltä koversi epäilys oman energian riittävyydestä. Herkullinen ja ravitseva suklaa kuitenkin mahdollisti yllättävän kevyen askelluksen. Muina eväinä yksi banaani, Maximin 100 g:n geelipussi, riisisuklaata, lakritsia ja litra vettä. Siitä oli onnen eväät tehty. Unohtamatta tietenkään metsänkävijän asennetta, lauman hyvää henkeä, hersyvää naurua ja vuodenaikaan nähden taivaallista valoilmiötä.


"We come in peace"


Dataa:
Sykemittari kävi 4:25 h
Keskisyke 135
Matka 30 km
Suunto arveli energiaa käytetyn 1900 kcal
Koko matkaan (autolta autolle) meni aikaa 4:50 h




Jälleen kerran Kuhankuonon sääjumalat osoittivat omaavansa kieron huumorintajun: Lenkin alussa avosuolla hölkötellessä paistoi aurinko, synkässä metsässä oli pimeää ja, no, synkkää. Kun taas lenkuran lopussa aurinko paistoi - samanaikaisen lumisateen helliessä autokuntaa, kuin myös muita Kuhikselle päätyneitä kulkijoita. Tämän vuoden retkestä voisi tehdä kuvakirjan, päätettiin kuitenkin vaan juosta. Alla muutamia kennoon tarttuneita räpsyjä satunnaisessa järjestyksessä. Kuvat: Koko mukana ollut nelikko

Disclaimer: Osaa tapahtumista on saatettu kärjistää draaman vaikutelman lisäämiseksi. Ja hyvä että juostiin kerran harhaan, tilatut 30 kilometriä tuli omaan mittariin juuri autolle saavuttaessa.

Täältä tähän.
#livemore















9. joulukuuta 2016

Juoksukoulun puolesta vai vastaan

Viime päivinä Facebookissa on näkynyt kirjoituksia juoksemisesta ja juoksukoulujen tarpeellisuudesta. On lausuttu toisistaan eriäviä ajatuksia, molemmat ääripäät terävästi edustettuna. Kullekin oma mielipiteensä suotakoon, näpyttelen tähän omani. Luonnollisesti kenenkään pyytämättä tai keneltäkään lupaa kysymättä. Blogiteksteille luonteenomaisesti, myös tämä raapustelma on yhden ihmisen omiin kokemuksiin perustuva näkemys vallitsevasta maailmankuvasta.

Kenelle juoksukoulu sopii

Yritykset jotka tarjoavat juoksukoulua palveluna väittävät, ymmärrettävistä syistä että juoksukoulu sopii kaikille. Vaikea sitä on lähteä kiistämään, täten päädyn samaan lopputulemaan: Juoksukoulu sopii kaikille ikään ja kuntoon katsomatta. Tärkeintä on liikkumisen halu. Monesti kuultu selitys: "Kyllähän minäkin muuten juoksisin, mutta kun nilkat/polvet/lonkat/selkä/pää/muut paikat ei kestä." Ihmiset ovat erilaisia, joten toki todellisia rajoitteita voi olla. Usein tilanne kuitenkin paranee kun asiansa osaava ohjaaja katsoo tekniikkaa ja ehdottaa muutoksia. Tähän sopii eräs omaa sydäntä lähellä oleva ulkomaankielinen lausahdus: Doing things right vs. doing right things. Keskittyminen oikeisiin asioihin tuo ison muutoksen myös juoksuun. Tehokkaaseen etenemiseen ei vaadita Mo Farahilta kopioitua tekniikkaa, joskaan ei siitä suoranaista haittaakaan ole. Pienillä asioilla on iso vaikutus kun suoritus vaatii kropalta voimaa ja liikkuvuutta. 

Mo Farahin juoksuasento - kannattaa kopioida

Ja pienen syrjähypyn kautta takaisin juoksukouluun ja sen tarpeellisuuteen. Oman kokemuksen perusteella voin suositella juoksukoulua vasta-alkajista edistyneempään juoksijaan. Huolimatta "juoksukoulu" nimestä, monelle kyseessä on lauma lajia rakastavia samantasoisia harrastajia. Ryhmän mukanaan tuoma lisäboosti ja se viimeinen puristus auttaa edistymään. Tiettyyn rajaan asti one size fits all (ryhmässä kaikki treenaavat samalla ohjelmalla) lähestymistapa toimii, muttei kuitenkaan loputtomiin. Riittävän pitkälle edistynyt harrastaja tarvitsee omien heikkouksien, vahvuuksien ja tavoitteiden pohjalta räätälöidyn ohjelman. Jokaista treeniä ei voi, eikä pidä tehdä maksimaalisena.

Kuka ei "tarvitse" juoksukoulua

Viimeisimpänä, muttei suinkaan vähäisimpänä listaan kaksi ihmistyyppiä jotka mielestäni selviävät ilman ryhmäliikuntana toteutettavaa koulua. 

Ensimmäisenä mainitsen ihmisjoukon joka oikeastaan käynnisti tähän postaukseen johtaneet ajatukset. Nuo samaiset ihmiset lausuvat sinällään aukottoman perustelun: Kaikki osaavat juosta, juoksukoulut ovat siis tarpeettomia. Ihan vähän kärjistäen voidaan sanoa näiden(kin) ihmisten olevan oikeassa. Jos asiaan kuitenkin uhrataan edes pieni ajatuksen puolikas, mielen täyttää kasa reunaehtoja joiden toteutuessa väite on tosi. Sellaiset asiat kuten juoksutekniikka, harjoittelun monipuolisuus ja juoksuvammat ovat asioita joihin asiaan perehtymätön harrastaja helposti törmää. Ovat kuitenkin sellaisia asioita joita moni ei näe tervetulleena. Näiden välttämiseen juoksukoulusta saa varmasti apua.

Toinen ryhmä jotka mielestäni selviävät ilman juoksukoulun tukea, ovat ihmiset joilla on riittävä kyvykkyys paneutua itsenäiseen harjoitteluun. Menestyksekkääseen omatoimiseen treenaamiseen vaaditaan useita asioita. Seuraavaa listaa tuskin kannattaa käyttää elämän ohjenuorana raamatullisen kivitaulun tapaan, vaan toivoisin että listan avulla lukija voisi löytää raamit joiden avulla kehitys voisi jatkua myös omillaan treenatessa. 



  • Motivaatio. Ehkäpä se tärkein asia kaikessa. Jos motivaatio on hukassa niin millään muulla ei ole merkitystä. Sisäinen motivaatio auttaa ihmistä eteenpäin, jolloin ilo tekemiseen tulee suoraan harjoittelusta. Ulkoinen motivaatio saa kannuksensa odottavasta palkkiosta.  Oli syy liikkumiseen kumpi hyvänsä - tai molemmat yhdessä - ilman tekemisen paloa ei tule valmista.
  • Osaaminen. Pohdi riittääkö kokonaisvaltainen ymmärryksesi itseohjautuvaan harjoitteluun. Ravinto, lepo, treeni, PK kausi ja kilpailut. Mieti mitä voit tehdä parantaaksesi tilannetta. 
  • Ohjelma. Jatkuva kehitys vaatii erilaisia harjoitteita. Intervalleja, peruskuntotreeniä, mäkivetoja, kevyitä päiviä ja säännöllisesti myös kovia harjoituksia, porrash*lvettejä, lihaskuntoa ja -huoltoa, liikkuvuuden parantamista. Interweb on täynnä maksuttomia ja maksullisia ohjelmia jotka tähtäävät erilaisiin tavoitteisiin. Googlaa, lue, ja vertaile mikä sopisi sinulle ja omiin tavoitteisiisi kaikkein parhaiten. Optimaalisessa tapauksessa ohjelma olisi tehty juuri sinulle. 
  • Mittaaminen. Harjoittelu ilman tulosten mittaamista on hyödytöntä. Satunnaisen lukijan mielestä lausunto saattaa olla raflaava, mutta se ei muuta väitettä epätodeksi. Kukaan ei jaksa loputtomiin lenkkeillä pelkästä ulkoilun ilosta. Asetettuihin tavoitteisiin pääseminen johtaa parantuneeseen motivaatioon, jonka avulla tavoitteellinen harjoittelu voi jatkua. Positiivinen kierre on valmis. Urheilullisten päämäärien asettaminen ei poikkea muusta elämästä. Tavoitteiden pitää olla mitattavia ja realistisia, itse tavoitteet voivat sitten olla mitä hyvänsä. Nopeammin, useammin, pidempään, kauemmaksi. You choose. 
Muista myös juhlistaa tavoitteiden saavuttamista, vaikka niillä uusilla juoksutossuilla jotka parhaillaan ovat halvennuksessa.


Oma juoksuasento vuodelta 2015. Vahvasta kotiinpäin vetämisestä 
huolimatta suosittelen Mo:n juoksuasennon kopiointia. Kuva T Jansson


Itse juoksin turkulaisessa Vauhtisammakon juoksukoulussa ehkä kolmisen vuotta. Ohjatun treenauksen voimaannuttamana olen pyrähtänyt maratonin aikaan 3.25 ja Cooperin testissä aavistuksen yli 3000 metriä. Elämäni pisin juoksumatka on toistaiseksi 60 kilometriä. Päättyvän vuoden olen hölkötellyt omillani seuraten 3h maraton aikaan tähtävää ohjelmaa. Kolmen tunnin alitus ei päivän kunnolla ole realistinen tavoite, mutta arvelen loppukesästä olleeni ennätyskunnossa. Harmi että kelvottomasti suunniteltu kisakalenteri ei antanut tilaisuutta testata todellista kuntotasoa. Kulunut vuosi kuitenkin todisti itselle sen että omatoiminen harjoittelu toimii, eikä motivaatiosta ole puutetta.

Maailma on täynnä enemmän tai vähemmän latteita blogipostauksia jotka eivät anna yksiselitteistä vastausta mieltä kalvaviin murheisiin. Tässä yksi lisää. 

Terveisiä sohvalta. Täältä tähän.
#livemore