18. syyskuuta 2016

Jäniksenä Ruissalojuoksuissa

Yksioikoinen suorittaminen jatkuu. Syö, nuku, juo, juokse, syö, venyttele, syö lisää, juokse kisa, syö, repeat. Tämän viikon kisakalenteri kumisi tyhjyyttään, joten Ruissalojuoksu osui kohdalle vallan mainiosti. Tänäkin vuonna mukavuudenhaluinen Setä Sammakko (minä) jätti maksimaalisen vauhdin tavoittelun väliin ja vaihtoi räpylät entistä suurempiin korviin vetäisten kirkkaan keltaisen jänispaidan ylleen. Lienen onnettaren suosikki, koska mahtisammakot Mikko ja Anni arpoivat meikäläisen kovimpaan tarjolla olleeseen tehtävään, lähdimme siis kohtalontoveriksi päätyneen Deniksen kanssa juoksemaan puolimaratonia tavoitteena 1:40 loppuaika.


Jänislauma yhteispotretissa


Vuosien saatossa Ruissalojuoksut ovat käyneet varsin tutuksi. Homma käynnistyy sillä että kotiovelta ensimmäinen siirtymä hoidetaan autolla tai polkupyörällä Ruissalon sillan pieleen ja siitä eteenpäin järjestäjien tarjoamalla bussikuljetuksella lähtöpaikalle Saaronniemeen. Selkeää, helppoa ja yksinkertaista. Tämän jälkeen onkin vuorossa se juoksutapahtumien suurin haaste, eli kisanumeron ammattimainen kiinnittäminen paitaan - suoraan ja oikeaan kohtaan. Kannattaa tehdä jo hyvissä ajoin, mielellään kotona. Ettei päivä mene ihan pilalle. Ja voi se mennä silti. Muttei numerolapun takia. Kaikkiaan järjestelyt toimivat ja myös sää tuntuu suosivan vuosi toisensa jälkeen.

Reitti ei varsinaisesti suosi ennätysten tekemistä ja maisematkin on moneen kertaan nähtyjä, mutta siitä huolimatta sitä kerran vuodessa löytää itsensä Rääkin lähtöviivalta. Kymmenen kilometrin - Ruisriikki - matkaa olen käynyt koittamassa kerran vajaa kymmenen vuotta sitten. Taisin justiinsa alittaa 58 minuutin ajan. Maratonin puolikasta eli Ruisrääkkiä olen juossut useammin. Ensimmäisen puolimaratonin juoksin samaisessa tapahtumassa vuonna 2009. Tuo hyvinkin tuskainen taivallus päättyi maalilinjan ylittämiseen ajassa 02:12:40. Tuosta reissusta muistan vain sen miten pahalta koko matka tuntui & miten huono idea oli kuvitella jaksavansa juosta 21 kilometriä putkeen. Tuon päivän jälkeen olen ilmeisesti kääntänyt kelkkani jossain vaiheessa koska juokseminen on muuttunut satunnaisesti mukavaksi, eikä tuo 21.1 kilometriä nyt ihan mahdottomalta jotokselta tunnu. Paitsi silloin kun rämmitään polven syvyisessä suossa. Terkkuja vaan sinne Bodomin järjestäjille. Ensi vuonna nähdään taas. Toivottavasti on riittävän kuraista!

Niin, se eilinen juoksu. Päälle arvottiin jokasään kisa-asu eli shortsit ja t-paita, jalkaan ensimmäiset kaapista löytyneet tossut. Tämän kisan värikoodaus oli helppo, tuo einen verran kirkuva jänispaita nimittäin ahmaisi alleen kaikki värikirjon hennommat nyanssit. Kaikki muu olkoot mustaa. Alkulämmittely, jänisten esittely ja lähtölinjan läheisyyteen paukkua odottamaan. Pyssy paukahti, kello lyötiin käyntiin ja reipas kiiruhtaminen kohti maaliviivaa alkoi. Aiemmista vuosista poiketen olimme raahautuneet lähestulkoon jonon keulille, joten ruuhkasta ei isommin tarvinnut kärsiä. Juoksun ensimmäiset kilometrit kulkevat Saaronniemestä ensin autotietä pitkin ja golfkentän 17. tiiboksin vierestä suhahdetaan kulkusuunnassa tien vasemmalla puolella kulkevalle kävelytielle. Kävelytie on hienosti varustettu lyhyillä, terävillä ylä- ja alamäillä. Honkapirtin piiiiitkän mäen jälkeen homma helpottaa aavistuksen verran ja tasaista vauhtia oli helpompi ylläpitää. Denis hoiti kellomiehen toimea akateemisella tarkkuudella ja minä puolestani vastasin verbaalisesta kommunikaatiosta takana juoksevien suhteen. Toimii. Tänä vuonna juostua matkaa indikoivien kilometrikylttien asetteluun oli lisätty panostusta ja ne tuntuivatkin olevan kohdillaan aika mukavasti. Reitti oli tuttu, mutta myös hyvin merkitty ja -ohjattu, joten eksymisen vaara ei ollut järin suuri edes ensimmäistä kertaa tapahtumassa juokseville. Kilometrit taittuivat niin että ylämäissä otettiin vauhdista puoli napsua pois ja alamäissä sitten annettiin koipien rullata vähän reippaammin. Tämä taktiikka sai maalissa palautetta useamman juoksijan tullessa kiittelemään hyvästä vauhdinjaosta. Se on muuten se juoksun paras hetki.


Mikko stressaa, ennen lähtöä. Anni on TAAS hukassa. ;)


Pika-analyysi juoksusta ja omasta kehityksestä:
Pidän itseäni kehittyvänä harrastelijajuoksijana jonka parhaat vuodet ovat vielä edessä (optimisti? Joo. Epärealistinen? Who knows). Ambitioni on enemmän matkan, kuin vauhdin kehittämisessä. Tästä johtuen ajalliset ennätykset on verrattain vaatimattomia. Aiemman puolimaratonin ennätykseni olen juossut tasan kaksi vuotta sitten myöskin Ruissalossa. Sykemittarin dataa tuolta vuodelta tutkimalla voidaan lausua että juoksin reilut puolitoista tuntia lähellä kuntoni omia maksimeja, loppuajan ollessa 18 sekunnin verran yli 1:40. Tänä vuonna juoksin - samaisen mittarin mukaan - lähellä omaa max vauhtiani reilun minuutin ajan, loppuajan ollessa nettona 01:39:50 (oma ennätys). Aika ei parantunut paljoa, tämä luonnollisesti johtui jänikselle asetetusta tavoitteesta. Viimeiset metrit kävelin maaliin että päätyisin asetettuun aikaan. Ei ehkä tyylikkäin lopetus juoksulle, mutta ah kun kello tykkää!

Ai niin: Tämän vuoden juoksussa max syke oli matalampi kuin tuon kaksi vuotta sitten juostun edellisen ennätyksen keskisyke. Kehitys kehittyy! Hatunnosto Vauhtisammakoiden Mikolle ja Annille, kuin myös muille juoksukoulun vetäjille. Satunnaisista ja vakiintuneista lenkkikavereista puhumattakaan. Kova työ kantaa hedelmää.

Puolisekopäisenä starttia odottamassa

Seuraava postaus liittynee kauden päätavoitteeseen eli Vaarojan maratoniin ja siellä juostavaan 87 kilometrin tapahtumaan. Poluilla tietysti.
Until then #livemore

4. syyskuuta 2016

Dagen efter - Nuuksion Classic Maraton

Päättyneen viikonlopun ohjelmassa oli Nuuksion kansallispuistossa juostu Nuuksio Classic maraton. Kyseessä oli tuo legendaarisen leppoisa 42.2 kilometrin jolkottelu pitkin poikin soita, mäkiä ja metsiköitä. 

Meitin retkikunta laskeutui paikalle Hotelli Nuuksion jo perjantaina haistelemaan kisatunnelmia. Check in, pastabuffa, pikavisiitti Salomonin, Suunnon, Zeropointin ja High5:n standeille, siitä nopea liukeneminen tv:n ääreen katsomaan X-Meniä. On se Magneto vaan kova. Aiemmin viikolla kirjoittamiani ennakkoajatuksia tapahtumasta voit lukea täältä. Aamulla kello herätti klo 06.45, nopea suihku, hammaspesu, juoksukamat päälle ja 07.30 aamiaispöydän ääreen. 45 leppoisaa minuuttia myöhemmin juoksuliivin pakkausta, kevyttä nesteytystä ja (liian) lyhyttä alkuverryttelyä tekemään.


Satunnainen hölkkääjä taistelun tiimellyksessä.
Kuva: ONEVISION.fi / Juha Saastamoinen


Olin asettanut tavoitteekseni viiden tunnin alituksen, eli starttasin ensimmäisessä ryhmässä aamulla kello kymmenenKuten jo useaan kertaan olen maininnut aiemmissa postauksissa, kyseessä oli itselleni ensimmäinen täysmittainen polkumaraton numerolappu rinnassa. Tiesin että voittajakandidaatit olivat tavoittelemassa kolmen tunnin rajaa, joten raivasin tieni kauas kärjestä, lähtökarsinan puolivälin tienoille. Itselläni ei ollut pienintäkään tarvetta kiilata eturiviin, enhän hätyyttele kolmen tunnin rajaa edes tasamaalla, myötätuuleen, alamäkeen. Hädin tuskin edes vapaassa pudotuksessa. No niin, back to the topic...

0-10 kilometriä
Kuvitteellinen starttipistooli paukahti lähdön merkiksi ja muutamassa minuutissa kärki ampaisi silmänkantamattomiin. Ympärilläni oleva epämääräinen joukkio haki paikkoja tienpätkän jälkeen tulevaan ensimmäiseen polunmutkaan. Polku alkoi ja homma saatiin hiljaksiin kunnolla käyntiin. Tässä vaiheessa oma fiilis surffasi jossain negatiivisen ja pessimismin välimaastossa, eihän kukaan voi metsässä selvitä hengissä maratonin mittaisesta matkasta.

Alkupätkät vauhti oli hyvin maltillista, useimpien varjellessa tossuja väistämättömältä kastumiselta. Ylämäet käveltiin, tasamaalla hölköteltiin rauhassa ja alamäissä varottiin rikkomasta paikkoja. Oma tuntuma polkuun oli hyvin etäinen, eikä Salomonin tossulle tahtonut missään vaiheessa löytyä hyvää paikkaa. Ajatukset harhailivat kaikessa muussa kuin itse tekemisessä. Jossain vaiheessa havahduin juosseeni vartin pohtien arkisia ajatuksia. En tiedä miten sain pidettyä tossun kulutuspinnan alaspäin ilman kaatumista. Ryhdistäydyin.

10-20 kilometriä
Tuska jatkui ja pään sisällä aloin jo rakentamaan syitä miksi jättää leikki kesken. Flunssa, päänsärky, kolhittu solisluu, kuume, onhan noita tekosyitä. Varusteet kuitenkin toimi, mikään ei kiristänyt eikä kengässä ollut kiveä. Oli siis pakko jatkaa hidasta kiiruhtamista.

20-30 kilometriä
Puolimatka ja edelleen tolpillaan. Tässä vaiheessa koin jokseenkin tervetulleen henkisen valaistumisen. Salomonin mainiot Sense Ultra SG:t kuljetti ukkoa eteenpäin, luotto omaan tekemiseen alkoi löytyä ja pitänee myös myöntää että silloin tällöin oli ei niin ihan kamalaa. Pitkän hehkutuksen vaatinut diesel käynnistyi kumeasti murahtaen. Nyt pois alta laahustajat!

30-42 kilometriä
Täysi rähinä päällä. Kateissa olleet energiat löytyi seitsemännestä(?) energiageelistä, motivaatio oli palannut, nyt mennään! Tossut purivat kallioon, plaanasin yli soiden, punnersin yli kallioiden, lensin matalalla kivien välissä - kovaa. Tällä pätkällä ohitin ehkä 15 juoksijaa, minut ohitti yksi.

Liian lyhyeksi jääneen polkunirvanan lopussa kuulin maalialueen kuulutukset, almost there. Viimeinen hiekkatie alamäkeen, gasellimainen loikka ojan yli ja maaliin. Ensimmäinen polkumaraton successfully completed reilusti alle oman tavoiteajan. Not bad.




Toisaalta poimittua:
Ohikulkevan retkeilijän kommentti 27.5 kilometrin kohdalla:
"Siis juokseeko ne oikeesti maratonin täällä maastossa? On ne jumankauta kovia kavereita!"


Väliaikatietoja.
Koko matka määrätietoisesti sijoitusta parantaen.

Viimeiset vajaa 10 kilometriä juoksin 5:39 kilometrivauhtia. Kisan lopussa jalka oli hämmästyttävän kevyt, hetkittäin tuli jopa harmitus että polku loppui kesken.

Päivän strategiset mitat:
Matka 42.2km
Nettoaika 4:41:08
Kulutetut kalorit 3023 kcal
Keskisyke 161 --> Ei paljoa taidettu ottaa energiaa kropan rasvoista.
Max syke 175
Nousua 778m

En muuten muista milloin olisi ollut näin iso nälkä. Olen kisan jälkeen ahminut pizzaa, Cokista, suklaata, kanaa, riisiä, lakritsia, leipää, kahvia, mehua, olutta, irtokarkkeja, banaania, kaurapuuroa, myslipatukoita, rahkaa, palautumisjuomaa ja varmasti kasapäin kaikkea muutakin. Onneksi pitkän matkan juoksussa ei tarvitse laskea kaloreita, kunhan varmistaa että niitä saa riittävästi.

Opiksi tuleville sukupolville, kuin myös itselle ensi vuotta varten:

  • Pohdi juomaleilin tarpeellisuutta. Onko pienempi vaiva pysähtyä huoltopisteillä tankkaamassa pullot, vai menettääkö hermot painavaan reppuun ja heiluvaan vesileiliin. 
  • Tee kunnollinen alkuverryttely. Siitä 200 metrin jolkottelusta viisi minuuttia ennen starttia ei ole mihinkään. Muista lyhyt venyttely. Jos lähdet juoksemaan suoraan aamiaispöydästä - fine - mutta varaudu siihen että kone käynnistyy vasta muutaman kilometrin jälkeen.
  • Siinä omassa maailmassasi voit olla kova juoksija ja mielestäsi treenaat kunnolla. Jos kuitenkin häviät kärjelle puolitoista tuntia, kannattaa miettiä voisiko jotain tehdä toisin. 
  • Miesten kärki tavoittelee kolmen tunnin aikarajan alittamista. Tarkkaile onko niillä fillari jemmassa, koska muuten moista kyytiä on mahdotonta(?) edetä!
  • Mieti etukäteen paljonko energiaa kuluu ja paljonko sitä saat valitsemistasi eväistä. Tee suunnitelma mitä syöt ja milloin, seuraa sitä!


Juoksija ei missaa tilaisuutta venyttelyyn. Ei edes SoME päivityksiä tehdessään.
Kuva: Tuomas Karskela


Tapahtuma järjestettiin nyt viidennen kerran. Vuosien saatossa järjestelyjen isoimmat muhkurat on saatu siloteltua pois ja pääosin homma toimi kuin Valtion Rautateiden saniteettitilat silloin vanhaan hyvään aikaan. On kuitenkin perin juurin eriskummallista, että Hotelli Nuuksiosta loppuu vesi kesken kaiken kilpailun. Hotellista saadun tiedon mukaan kaivot olivat tyhjät. Kenellekään tuskin oli epäselvää että sadat metsässä ja turpeessa tarponeet aikamme gladiaattorit kuluttavat peseytyessään paljon vettä. Ensi vuonna sen palokunnan vesiauton voisi tilata paikalle jo hyvissä ajoin.

Summa summarum: Nihkeästä alusta huolimatta oma juoksu sujui kelvollisesti. Varusteet toimi suunnitellusti ja mukana kannetut eväät tuli syötyä viimeiseen muruseen. Ei hiertymiä, ei kaatumisia, eikä nyrjähdyksiä. Taistelun tuoksinnassa olin pienimuotoisesti naarmuttanut päätäni, tai sitten yksinkertaisesti hikoilin verta. Kaikkiaan hieno tapahtuma jossa yhtä osaa lukuun ottamatta homma rokkasi. Iso kiitos vapaaehtoisille jotka omalta osaltaan varmistivat että tapahtuman pyörät rullaavat moitteetta. Lukuisat lehmänkellot toivat mukaan suuren urheilujuhlan tuntua. Kiitos myös sille vihoviimeisen huollon sipsipussille, urheilujuomalle ja juomaämpärin taakse jemmatulle energiageelille, ne kruunasivat päivän!

Autokunta odottamassa starttia


Meitin neljän hengen autokunta lähti kisapaikalta kotimatkalle positiivisin fiiliksin. Huolimatta siitä että reitti oli raskas ja juostava matka pitkä, kukaan ei nakannut kenkiä menemään tai uhannut vaihtaa lajia. Ja miksi olisi, olihan tuloksena hyviä suorituksia ja useampia omia ennätyksiä. Matkasta oli nautittu täysin rinnoin.


“Like everything else thats made on this earth, with birth comes the inevitability of entropy.”
#Livemore