31. joulukuuta 2016

Tapaninpäivän taaperrus. Taas siellä suolla.

Joulu oli tuloillaan, joulu oli ja joulu meni. Oli jälleen aika taaperruksen. Kuluvan vuoden viimeisen kuukauden 26. päivä on perinteisesti (kerran aiemmin) suoritettu noin kolmenkymmenen kilometrin mittainen Vajosuon vaellus Kuhankuonolla. Kyseinen kuono sijaitsee osapuilleen 35 kilometrin päässä Turusta pohjoiseen. Monipuolisesta reitistöstä löytyy jokaiselle jotakin, itse kunkin sukuun ja säätyyn katsomatta. Vuoden 2015 taaperruksesta voit lukea lisää täältä.


Upean päivän viimeiset valonsäteet.
Photo: Emmi

Juoksua edeltävä päivä sujui itselleni tyypilliseen tapaan: Söin, enkä tehnyt mitään muuta. Mitä nyt iltasella pakkasin seuraavan päivän tavaroita valmiiksi. Ja onneksi pakkasin.

Startti olis sovittu maanantaiaamuun klo 09.00. Heräsin siihen kun puhelin soi 09.05. Perkele! Puhelimen vieressä padi vilkkui iloisesti herätyksen merkiksi. Oli ilmeisesti vilkkunut jo puolitoista tuntia, ilman ääntä. Tietty. Tuhannet anteeksipyynnöt puhelimeen, hammarharja suuhun, pala suklaata käteen, juoksuvaatteet päälle, kamat kassiin ja menoksi. Ihan maailmanennätystä en tehnyt välillä herätys-tossut jalassa, mutta keskimääräistä reipasta maakunnallista tasoa kuitenkin.


Happy camper

Muut retkikuntalaiset istuskelivat autossa ihmeen rauhallisina. Kevyen - ansaitun - pilkanteon siivittämänä auton nokka kohti määränpäätä ja eikun menoksi. Kiitos ja anteeksi vielä kerran myös tätä kautta. :)





Automatkalla kuulin että tällä kertaa reitti oli tarkoitus kiertää myötäpäivään, joka on kaiketi normaalista poikkeava tapa. Tai ainakin aiemmilla kerroilla olemme pyrkineet paikallistamaan tuon myyttisen vaelluksen reitin vastapäivään. No, kertaakaan ei olla osuttu täsmälleen oikealle polulle, eli rohkeasti vaan uutta kiertosuuntaa testaamaan. Mukana oli koko autokunnallinen kokemattomia eränkävijöitä. What could possibly go wrong?





Perillä auto parkkiin. Vessat, pissat, buffit ja banaanit. Eikun menoksi, baana oli auki.

Oma metsäkelpoisen tossuvalikoiman rajoitteisuudesta johtuen olin liikenteessä Salomonin Sense Ultra nappulakengillä, niillä samaisilla jotka oli vuotta aiemmin todettu toimiviksi. Ainoana nastattomana juoksijana kontolleni jäi vauhdinsurmaajan rooli. Suomeksi tuo homma tarkoittaa sitä että etenin letkan kärjessä sellaista vauhtia etten kaatunut suohon turvalleni - pun intended. Muut puuskuttivat niskaan, mutten päästänyt ohitse.


Matkalla pelailtiin piiloleikkejä. Kyseinen
humma on ehkä huonoin piiloutuja evö.

Tuomas oli ensimmäistä kertaa Vajosuon kierroksella, joten hänen annettiin nauttia matkasta turistin ominaisuudessa. Aiempien kertojen harharetkistä oli ammennettu kaikki mahdollinen oppi ja uusien harhailujen välttämiseksi matkassa mukana ollut Emmi oli akkreditoitu vapaaehtoiseksi kartanlukijaksi kompassin ja reittikartan kera. Kaikkien onneksi myös navigaattori Miina oli matkassa turvaamassa karavaanin matkaa.




Jostain syystä Tuomas taisi kantaa kompassia mukanaan pääosan ajasta. Ja karttaa. Ei sillä mitään virkaa ollut. Kompassilla. Tai no, vempeleen kulmaa käytettiin kartan pointerina dialogin kuuluessa:

-"Ollaanko me tossa?"

-"Ei, sulla on kartta väärin päin."



En ihan tarkkaan muista montako kertaa Vajosuon vaellusta ollaan yritetty jäljittää, mutta sen muistan että kertaakaan ei olla reitillä pysytty. Tämä kerta poikkesi aiemmasta kahdella tavalla:
1) Aiemmin mainitun mukaisesti reitti kierrettiin myötäpäivään. Tämä oli tervetullut muutos vakiintuneeseen "viralliseen" suuntaan ja
2) Maailman ärsyttävin ja pisin (muutaman kilometrin mittainen) Saksalantie saatiin vältettyä. Jos ei oltu oikealla polulla, niin jollakin polulla sentäns.

Pukkipalon harhalaukaus

Aiemmin tämän vuoden kierroksella sattui yksi lyhyt pummi, mutta todellinen harmituksen aiheuttaja oli (myötäpäivään kierrettäessä) loppuvaiheilla eteen sattuva Pukkipalon reitti. Yllä oleva keltainen viiva indikoi juostua reittiä, kun taas tummempi kiemura merkkaa virallista reittiä. Nyt kun on tiedossa missä mentiin vikaan, viimeistään ensi jouluna viimeinenkin este tulee nujerrettua. Luottamus kykyihin on kova. Kovempi kuin allekirjoittaneen kyky lukea karttaa.





Äkäisestä startista johtuen aamiainen jäi vähille, joten lenkin alussa mieltä koversi epäilys oman energian riittävyydestä. Herkullinen ja ravitseva suklaa kuitenkin mahdollisti yllättävän kevyen askelluksen. Muina eväinä yksi banaani, Maximin 100 g:n geelipussi, riisisuklaata, lakritsia ja litra vettä. Siitä oli onnen eväät tehty. Unohtamatta tietenkään metsänkävijän asennetta, lauman hyvää henkeä, hersyvää naurua ja vuodenaikaan nähden taivaallista valoilmiötä.


"We come in peace"


Dataa:
Sykemittari kävi 4:25 h
Keskisyke 135
Matka 30 km
Suunto arveli energiaa käytetyn 1900 kcal
Koko matkaan (autolta autolle) meni aikaa 4:50 h




Jälleen kerran Kuhankuonon sääjumalat osoittivat omaavansa kieron huumorintajun: Lenkin alussa avosuolla hölkötellessä paistoi aurinko, synkässä metsässä oli pimeää ja, no, synkkää. Kun taas lenkuran lopussa aurinko paistoi - samanaikaisen lumisateen helliessä autokuntaa, kuin myös muita Kuhikselle päätyneitä kulkijoita. Tämän vuoden retkestä voisi tehdä kuvakirjan, päätettiin kuitenkin vaan juosta. Alla muutamia kennoon tarttuneita räpsyjä satunnaisessa järjestyksessä. Kuvat: Koko mukana ollut nelikko

Disclaimer: Osaa tapahtumista on saatettu kärjistää draaman vaikutelman lisäämiseksi. Ja hyvä että juostiin kerran harhaan, tilatut 30 kilometriä tuli omaan mittariin juuri autolle saavuttaessa.

Täältä tähän.
#livemore















9. joulukuuta 2016

Juoksukoulun puolesta vai vastaan

Viime päivinä Facebookissa on näkynyt kirjoituksia juoksemisesta ja juoksukoulujen tarpeellisuudesta. On lausuttu toisistaan eriäviä ajatuksia, molemmat ääripäät terävästi edustettuna. Kullekin oma mielipiteensä suotakoon, näpyttelen tähän omani. Luonnollisesti kenenkään pyytämättä tai keneltäkään lupaa kysymättä. Blogiteksteille luonteenomaisesti, myös tämä raapustelma on yhden ihmisen omiin kokemuksiin perustuva näkemys vallitsevasta maailmankuvasta.

Kenelle juoksukoulu sopii

Yritykset jotka tarjoavat juoksukoulua palveluna väittävät, ymmärrettävistä syistä että juoksukoulu sopii kaikille. Vaikea sitä on lähteä kiistämään, täten päädyn samaan lopputulemaan: Juoksukoulu sopii kaikille ikään ja kuntoon katsomatta. Tärkeintä on liikkumisen halu. Monesti kuultu selitys: "Kyllähän minäkin muuten juoksisin, mutta kun nilkat/polvet/lonkat/selkä/pää/muut paikat ei kestä." Ihmiset ovat erilaisia, joten toki todellisia rajoitteita voi olla. Usein tilanne kuitenkin paranee kun asiansa osaava ohjaaja katsoo tekniikkaa ja ehdottaa muutoksia. Tähän sopii eräs omaa sydäntä lähellä oleva ulkomaankielinen lausahdus: Doing things right vs. doing right things. Keskittyminen oikeisiin asioihin tuo ison muutoksen myös juoksuun. Tehokkaaseen etenemiseen ei vaadita Mo Farahilta kopioitua tekniikkaa, joskaan ei siitä suoranaista haittaakaan ole. Pienillä asioilla on iso vaikutus kun suoritus vaatii kropalta voimaa ja liikkuvuutta. 

Mo Farahin juoksuasento - kannattaa kopioida

Ja pienen syrjähypyn kautta takaisin juoksukouluun ja sen tarpeellisuuteen. Oman kokemuksen perusteella voin suositella juoksukoulua vasta-alkajista edistyneempään juoksijaan. Huolimatta "juoksukoulu" nimestä, monelle kyseessä on lauma lajia rakastavia samantasoisia harrastajia. Ryhmän mukanaan tuoma lisäboosti ja se viimeinen puristus auttaa edistymään. Tiettyyn rajaan asti one size fits all (ryhmässä kaikki treenaavat samalla ohjelmalla) lähestymistapa toimii, muttei kuitenkaan loputtomiin. Riittävän pitkälle edistynyt harrastaja tarvitsee omien heikkouksien, vahvuuksien ja tavoitteiden pohjalta räätälöidyn ohjelman. Jokaista treeniä ei voi, eikä pidä tehdä maksimaalisena.

Kuka ei "tarvitse" juoksukoulua

Viimeisimpänä, muttei suinkaan vähäisimpänä listaan kaksi ihmistyyppiä jotka mielestäni selviävät ilman ryhmäliikuntana toteutettavaa koulua. 

Ensimmäisenä mainitsen ihmisjoukon joka oikeastaan käynnisti tähän postaukseen johtaneet ajatukset. Nuo samaiset ihmiset lausuvat sinällään aukottoman perustelun: Kaikki osaavat juosta, juoksukoulut ovat siis tarpeettomia. Ihan vähän kärjistäen voidaan sanoa näiden(kin) ihmisten olevan oikeassa. Jos asiaan kuitenkin uhrataan edes pieni ajatuksen puolikas, mielen täyttää kasa reunaehtoja joiden toteutuessa väite on tosi. Sellaiset asiat kuten juoksutekniikka, harjoittelun monipuolisuus ja juoksuvammat ovat asioita joihin asiaan perehtymätön harrastaja helposti törmää. Ovat kuitenkin sellaisia asioita joita moni ei näe tervetulleena. Näiden välttämiseen juoksukoulusta saa varmasti apua.

Toinen ryhmä jotka mielestäni selviävät ilman juoksukoulun tukea, ovat ihmiset joilla on riittävä kyvykkyys paneutua itsenäiseen harjoitteluun. Menestyksekkääseen omatoimiseen treenaamiseen vaaditaan useita asioita. Seuraavaa listaa tuskin kannattaa käyttää elämän ohjenuorana raamatullisen kivitaulun tapaan, vaan toivoisin että listan avulla lukija voisi löytää raamit joiden avulla kehitys voisi jatkua myös omillaan treenatessa. 



  • Motivaatio. Ehkäpä se tärkein asia kaikessa. Jos motivaatio on hukassa niin millään muulla ei ole merkitystä. Sisäinen motivaatio auttaa ihmistä eteenpäin, jolloin ilo tekemiseen tulee suoraan harjoittelusta. Ulkoinen motivaatio saa kannuksensa odottavasta palkkiosta.  Oli syy liikkumiseen kumpi hyvänsä - tai molemmat yhdessä - ilman tekemisen paloa ei tule valmista.
  • Osaaminen. Pohdi riittääkö kokonaisvaltainen ymmärryksesi itseohjautuvaan harjoitteluun. Ravinto, lepo, treeni, PK kausi ja kilpailut. Mieti mitä voit tehdä parantaaksesi tilannetta. 
  • Ohjelma. Jatkuva kehitys vaatii erilaisia harjoitteita. Intervalleja, peruskuntotreeniä, mäkivetoja, kevyitä päiviä ja säännöllisesti myös kovia harjoituksia, porrash*lvettejä, lihaskuntoa ja -huoltoa, liikkuvuuden parantamista. Interweb on täynnä maksuttomia ja maksullisia ohjelmia jotka tähtäävät erilaisiin tavoitteisiin. Googlaa, lue, ja vertaile mikä sopisi sinulle ja omiin tavoitteisiisi kaikkein parhaiten. Optimaalisessa tapauksessa ohjelma olisi tehty juuri sinulle. 
  • Mittaaminen. Harjoittelu ilman tulosten mittaamista on hyödytöntä. Satunnaisen lukijan mielestä lausunto saattaa olla raflaava, mutta se ei muuta väitettä epätodeksi. Kukaan ei jaksa loputtomiin lenkkeillä pelkästä ulkoilun ilosta. Asetettuihin tavoitteisiin pääseminen johtaa parantuneeseen motivaatioon, jonka avulla tavoitteellinen harjoittelu voi jatkua. Positiivinen kierre on valmis. Urheilullisten päämäärien asettaminen ei poikkea muusta elämästä. Tavoitteiden pitää olla mitattavia ja realistisia, itse tavoitteet voivat sitten olla mitä hyvänsä. Nopeammin, useammin, pidempään, kauemmaksi. You choose. 
Muista myös juhlistaa tavoitteiden saavuttamista, vaikka niillä uusilla juoksutossuilla jotka parhaillaan ovat halvennuksessa.


Oma juoksuasento vuodelta 2015. Vahvasta kotiinpäin vetämisestä 
huolimatta suosittelen Mo:n juoksuasennon kopiointia. Kuva T Jansson


Itse juoksin turkulaisessa Vauhtisammakon juoksukoulussa ehkä kolmisen vuotta. Ohjatun treenauksen voimaannuttamana olen pyrähtänyt maratonin aikaan 3.25 ja Cooperin testissä aavistuksen yli 3000 metriä. Elämäni pisin juoksumatka on toistaiseksi 60 kilometriä. Päättyvän vuoden olen hölkötellyt omillani seuraten 3h maraton aikaan tähtävää ohjelmaa. Kolmen tunnin alitus ei päivän kunnolla ole realistinen tavoite, mutta arvelen loppukesästä olleeni ennätyskunnossa. Harmi että kelvottomasti suunniteltu kisakalenteri ei antanut tilaisuutta testata todellista kuntotasoa. Kulunut vuosi kuitenkin todisti itselle sen että omatoiminen harjoittelu toimii, eikä motivaatiosta ole puutetta.

Maailma on täynnä enemmän tai vähemmän latteita blogipostauksia jotka eivät anna yksiselitteistä vastausta mieltä kalvaviin murheisiin. Tässä yksi lisää. 

Terveisiä sohvalta. Täältä tähän.
#livemore